Viking Linen Katajanokan terminaalista lähtee Turun laivoihin tottuneen silmin loputtomalta vaikuttava laivaanmenoputki. Kunnon siirtymävaihe maan ja veden välillä – ilmassa. Otin tästä vaiheesta kaiken irti astumalla pahaa aavistamattomana ns. luikuhihnalle, joka oli ihan turkasen hidas. Ihmiset kävelivät viereisellä kaistalla hujauksessa ohitse. Mä päätin, etten kävele, kun kerran hihna tuli valittua. Siinä olikin sitten loistavasti aikaa jättää jäähyväisiä huiskuttamalla Artulle, joka seisoi alhaalla ja jossain vaiheessa lähti juoksemaan raitiovaunuun (en muuten meinannut uskoa, että 4T:ssä se T tarkoittaa Terminaalia). Oikea leffakohtaus. Ja haikeaakin oli.
Ilta kului Paulo Coelhon Alkemistin kanssa, olin nimenomaan säästänyt Sannalta joululahjaksi saatua kirjaa tätä matkaa varten. Pidin kirjasta, vaikka siinä paikoin ladeltiinkin elämän suurina oivalluksina ns. itsestäänselvyyksiä, joihin on helppo yhtyä. Toisaalta, kuka tahansa ei osaisi pukea samojakaan ajatuksia sanoiksi Coelhon tavoin. Kirjan loppusivuilla kerrotaan kirjallisuusmaailman jakaantuneen kahteen leiriin kirjan ilmestyessä Pohjoismaissa 1995: ”Muutamat kriitikot kutsuivat kirjan sanomaa ”banaaliksi viisaudeksi” ja ”yksinkertaiseksi seikkailuksi”, kun taas toiset vertasivat teosta ”pieneen smaragdiin, joka valaisee ja näyttää ihmiskunnalle tietä sen pitkällä vaelluksella”.” Mä valitsen jotain näiden väliltä, mutta joka tapauksessa Alkemisti kannatti lukea.
Uppsalassa asukastoimistoa etsiessäni sahasin samaa katua edestakaisin, kun numerot olivat hukassa ja sekaisin. Kuljin erään ravintolan ikkunapöytien ja siinä samalla lounastajaihmisten ohitse useammin kuin kolme kertaa, se alkoi olla jo vähän säälittävää toimintaa.
Kotitaloon pääsin sisälle ja oikeaan kerrokseen, mutta en millään käytävään, jonka varrella mun huone on. Yritin avaimilla aika monta kertaa, samoin näppäilin saamaani koodia ja yritin tökkiä magneettikorttia erinäisiin rakosiin – laihoin tuloksin. Lopulta turhauduin ja jäin kamoineni istumaan rappusille ja odottamaan ihmistä. Ja ihminen tuli. Ja näytti, miten magneettikorttia käytetään.
Olen tavannut muutamia käytävämme asukkaita. Kivoilta vaikuttavat. Eräs tyttö muistuttaa naurultaan aivan Frendien Chandlerin entistä tyttöystävää Janicea… Kyllä, yhtä kamalalta kuulostaa, kertakaikkiaan. Koomisinta oli, että havaitsin tämän naurun ekana päivänä, kun hän katsoi Frendejä.
Opin taas kerran, että tilaisuuksiin pitää tarttua, silloin kun niitä kohdalle osuu. Tämä vanha opetus tuli kerrattua niinkin pienen asian kuin pyörän etsimisen yhteydessä. Eräässä liikkeessä oli käytetty pyörä, joka oli mielestäni hieman hintava, mutta toisaalta hyväkuntoinen. Tähän mennessä olin jo todennut, että tarjonta yleisesti on tällä hetkellä yllättävän heikkoa. Sanoin miettiväni vielä asiaa, ja tänään kun olin päättänyt ostaa sen pyörän, niin tieeeetysti se oli jo mennyt. Lukko mulla jo on, mutta sehän ei varsinaisesti paljoakaan lohduta. Yh. Olen nyt pääasiassa kävellyt kotiin ja kotoa. Keskustaan on matkaa noin 3 kilometriä, eli varmaan aika sama kuin Turussakin oli. Tänään loppui mp3-soittimestani patterit heti alkumatkasta, mikä oli lähes koko päivän jatkunutta paikasta toiseen kävelyä silmällä pitäen varsin ikävää. Selvisin kuitenkin urheasti ympäröivän yhteiskunnan ääniä kuunnellen.
No comments:
Post a Comment