Havahduin...

...yksinäisyyden tunteeseen huomatessani odottavani jotenkin alitajuisesti, että puhelin piippaisi, siis joku vaan yleisesti ottaen ottaisi yhteyttä. Tsekkasin myös sähköpostiani aika usein, pettyen. Sitten sain kuin sainkin illalla yhden viestin ja olin että jee jee. Aika säälittävää. Olisin voinut itsekin aktivoitua.

Todellista ja tulevaa.

Todellista: Huomasin eilen pyöräillessäni ensimmäistä kertaa, miten hienosti Vartsikan huipulla oleva valkoinen rakennus näkyy jokirantaan Aboa Vetus&Ars Novan taustalla. Iltavalaistuksessa se kohta oli tosi kivan näköinen.

Löysin ensimmäistä kertaa sellaisia keksejä, jotka näyttävät yhtä houkuttelevilta (elleivät jopa paremmilta) todellisuudessa kuin siinä paketin kannessa. Peanut cookies with chocolate striped. Vihreähkö sävymaailma paketissa. Ja on muuten hyviä ulkonäkönsä lisäksi.

Tulevaa: Tämänpäiväisessä seminaaritapaamisessa proffa kommentoi mun työn erästä otsikkoa sanomalla, että yleensä vastaavan sisältöiset alaluvut otsikoidaan "De lege ferenda". Sinä olet valinnut "Kurkistus tulevaisuuteen". Lupasin, että mua saa siltä osin tulevaisuudessa lainata ihan vapaasti.

Käperry kotiin.

Jotenkin näin kehotettiin yhden lehden kannessa, joka oli muuten aika violetti. Siis mitä hittoa? Jos on muutenkin joskus - usein - ylitsepääsemättömän hankalaa lähteä liikenteeseen (korostuen entisestään tällaisina harmaina sadepäivinä), niin julkinen kehotus kotiin jäämiseksi ei juurikaan tee asiaa helpommaksi. Huh. Mä ainakin tarvitsisin nimenomaan päinvastaista kannustusta, hei räntäsade on oikeesti ihan kivaa eikä ne lapaset nyt niin pahasti kastu!

Oltiin katsomassa ruotsalaisen Roy Anderssonin ohjaama musta komedia Sinä elävä. Se oli omituisuudestaan huolimatta jotenkin vaikuttava. Ihmiset elivät, vaikka välillä vähän vailla tarkoitusta tai itseltään hukassa. Yksinkertaisiin tapahtumiin ja pieniin havaintoihin mahtui yllättävän paljon asiaa. Ja musa oli hyvää, voittopuolisesti puhallintyyppistä. Ja ehkä jotain big bandia.

Huomasin muuten, että kuningatarjäätelö sopii ihan loistavasti kahvin joukkoon: maidon sijasta se on paljon täyteläisempää ja kuningatar tuo sopivan piristyksen makuun.
Viikonloppuna oli tastingissa myös bisse, jonka sekaan oli puristettu mandariinia (karvalakkiversio Coronasta limellä...) sekä bisse, jossa oli liotettu ruusunmarja-teepussia. Kuulostaa epäilyttävältä, mutta molemmat oli itse asiassa yllättävän hyviä. Samoin jälkiruokatyyppinen falooda, joka koostui pieniltä silmiltä näyttävistä basilikansiemenistä, pieniltä madoilta näyttävistä lasinuudeleista, öklömakeasta punaisesta nesteestä, jääpaloista ja punaviinistä.

Odottelen jazz-tunnin alkua kirjastossa. Tekisi mieli nostaa jalat pöydälle, mutten uskalla, koska olen saanut siitä jo kerran aiemmin huomautuksen.

Syksyinen tekemisen meininki.

Martin kirkko, kotikulmilla.








Café Artin edustalla jokirannassa oli iltapäivällä yksi pöytä ulkona ja sen äärellä huopiin kääriytyneinä kahvitteli kaksi naista. Kunnioitan sitkeydestä, mietin, sillä itse oli juuri kirjastosta lähtiessäni kaivanut kassista ylimääräisen villatakin. Pipo täytyy muistaa laittaa päähän tästä lähtien myös. Loppuviikoksi sääennusteeseen oli ilmestynyt kummallisia hiutaleen kuvia...

Aamulla herätessä (n. 6.45) oli ihan pimeää. Havaitsin, etten ollut pitkään aikaan ollut jalkeilla niin aikaisiin.

Koska tänään oli tarkoitus lähinnä kerrata huomiseen verotenttiin, päädyin tietysti aamupäiväksi luennolle ja siitä edelleen ranskantunnille. Kotiin mennessäni tajusin yhtäkkiä, etten ole pitkään aikaan föreillyt, joten päätin yhdistää sen kauppareissuun Valtsuun (jossa on kotimarkettia laajempi valikoima). Merkitystähän tässä vaiheessa ei ollut sillä, että olin menossa ostamaan maitoa ja banaanin. Koska päivä oli kauniin aurinkoinen, merimatka Aurajoen yli kannatti.

Opiskeluun ja sen hiljalleen hiipuvaan tehokkuuteen liittyen on saanut alkunsa uusi termi, Tekemisen meininki. Se tarkoittaa teoriassa sitä, että vaikka yritys on hyvä, mitään näkyvää ei kuitenkaan tapahdu. Käytännössä esimerkiksi tentti- tai seminaarikirjat tuodaan kirjaston lukupaikalle aamulla, minkä jälkeen mennään aamukahville. Siinä samalla voi jo kartoittaa lounasseuraa ja alkaa kasvatella nälkäänsä. Jos puhelin on jäänyt lukusaliin, se täytyy välillä käydä tsekkaamassa - ja yhteen viestiin nyt on aina aikaa vastata. Näin humpsahtaa ruoan jälkeen juotavien kahvien kera tunti poikineen. Ajatuksissa ja keskusteluissa opiskellaan ahkerasti päivän aikana. Kirjastosta täytyy muistaa hakea kamat pois ennen sulkemisaikaa. Jos illansuussa tuntuu, että Tekemisen meininki on ollut poikkeuksellisen aktiivista, voi koittaa löytää sieluntovereita ja palkita itsensä vaikka lasillisella viiniä tai olutta.

Väreitä.

Väreitä on Ilmari Sarkin vuonna 1965 ohjaama "moderni elokuva, visuaalinen ja kauniisti kuvattu unenomainen tutkielma luonnosta ja alastomuudesta". Aikanaan sitä mainostettiin myös ensimmäisenä suomalaisena nudisti-elokuvana.
Käytiin eilen katsomassa, mitä tämä kuvaus käytännössä tarkoittaa.
Hmmm. Kömpelö, koominen. Pääosassa oli yksin meren rannassa asuva mies, jonka alitajunta teki tepposet lähettäen merenneitoja mm. hänen verkkoihinsa. Mua nukutti, mutta se ei ollut pelkästään leffan syy. Heikki Sarmannon säveltämä teemabiisi oli aika kiva, ja se jäikin soimaan kaikkien päähän soituaan ensin tunnin verran kankaalla. Elokuvan kertoja piti yllä jännittävää tunnelmaa runollisilla lausevalinnoillaan, kuten "Tapahtumattomuuden tyyneen pintaan on syntynyt pyörre" ja "Veneen nimi on epätoivo, tuulen suuntana kadotus". Ihmiset hymähtelivät kohdissa, joiden alkuperäisenä tarkoituksena ei varmaankaan ole ollut huvittaa katsojia.

Tällä viikolla meillä oli koulussa puhumassa KKO:n presidentti Pauliine Koskelo. Odotettiin mielenkiinnolla luentoa, joka osoittautui kuitenkin jollain tavalla pettymykseksi. Asia oli aika peruskamaa, joskin sen verran hän kritisoi Suomen tuomioistuinlaitosta ja oikeustieteellistä yliopistokoulutusta, että siitä oli saatu revittyä kunnon otsikot Turun Sanomiin (eilen aamulla seminaarissa paljastui samalla, kuka lukee ja mitä lehteä, sillä pääkaupunkiseudun paikallislehden tilaajat eivät tienneet tästä "kohusta" mitään). Jännittävä ristiriita syntyi juuri siitä, että vaikka Koskelo puhuikin suhteellisen monotonisesti, hän saattoi samalla huomaamattomasti esittää vahvaakin kritiikkiä. Mulle kuitenkin jäi semmoinen olo, että harmahtavan nutturan takana on kiinnostava ja miellyttävä persoona. Lisäksi huomioitiin hänen kauniin helmiäisiksi lakatut kyntensä - ja todettiin Helin kanssa omia tarkasteltuamme, että meillä ei ainakaan sillä mittapuulla ole mitään asiaa Korkeimpaan oikeuteen...