Sadetta ja satuja.

Mun "pessimisti ei pety" -asenne säiden suhteen ja tähän liittyvä ylenpalttinen, joka sään varalle pukeutuminen on viime aikoina muuttunut "optimisti kastuu" -asenteeksi. Miten sen sateenvarjon jättääkään kotiin kerta toisensa jälkeen, vaikka taivas on kauttaaltaan harmaa ja pilvet roikkuvat kattojen yllä, vain sen toteamuksen perusteella , että kappas, eihän siellä edes sada just sillä hetkellä kun olen lähdössä(?) No, onhan tässä sadepäiviä tulossa, jotta asiaa voi harjoitella. Kumpparit ostoslistalle myös.

Eilisen leffaklubin antia oli Terry Gilliamin ohjaama Grimmin veljekset. Se oli toimiva sekoitus satumaailmaa, huumoria ja seikkailua. Maisemat oli kivat myös - kuvataankohan kaikki henkeäsalpaavia maisemia sisältävät leffat Uudessa-Seelannissa?

Kuvauksesta puheen ollen, ohessa tänään linssiluteekseni päätynyt orava, joka oli aika kova touhuilemaan (hyvä syyttää siitä tärähtäneitä kuvia ja photoshopata ne sitten "taiteellisiksi").

Havahduin...

...yksinäisyyden tunteeseen huomatessani odottavani jotenkin alitajuisesti, että puhelin piippaisi, siis joku vaan yleisesti ottaen ottaisi yhteyttä. Tsekkasin myös sähköpostiani aika usein, pettyen. Sitten sain kuin sainkin illalla yhden viestin ja olin että jee jee. Aika säälittävää. Olisin voinut itsekin aktivoitua.

Todellista ja tulevaa.

Todellista: Huomasin eilen pyöräillessäni ensimmäistä kertaa, miten hienosti Vartsikan huipulla oleva valkoinen rakennus näkyy jokirantaan Aboa Vetus&Ars Novan taustalla. Iltavalaistuksessa se kohta oli tosi kivan näköinen.

Löysin ensimmäistä kertaa sellaisia keksejä, jotka näyttävät yhtä houkuttelevilta (elleivät jopa paremmilta) todellisuudessa kuin siinä paketin kannessa. Peanut cookies with chocolate striped. Vihreähkö sävymaailma paketissa. Ja on muuten hyviä ulkonäkönsä lisäksi.

Tulevaa: Tämänpäiväisessä seminaaritapaamisessa proffa kommentoi mun työn erästä otsikkoa sanomalla, että yleensä vastaavan sisältöiset alaluvut otsikoidaan "De lege ferenda". Sinä olet valinnut "Kurkistus tulevaisuuteen". Lupasin, että mua saa siltä osin tulevaisuudessa lainata ihan vapaasti.

Käperry kotiin.

Jotenkin näin kehotettiin yhden lehden kannessa, joka oli muuten aika violetti. Siis mitä hittoa? Jos on muutenkin joskus - usein - ylitsepääsemättömän hankalaa lähteä liikenteeseen (korostuen entisestään tällaisina harmaina sadepäivinä), niin julkinen kehotus kotiin jäämiseksi ei juurikaan tee asiaa helpommaksi. Huh. Mä ainakin tarvitsisin nimenomaan päinvastaista kannustusta, hei räntäsade on oikeesti ihan kivaa eikä ne lapaset nyt niin pahasti kastu!

Oltiin katsomassa ruotsalaisen Roy Anderssonin ohjaama musta komedia Sinä elävä. Se oli omituisuudestaan huolimatta jotenkin vaikuttava. Ihmiset elivät, vaikka välillä vähän vailla tarkoitusta tai itseltään hukassa. Yksinkertaisiin tapahtumiin ja pieniin havaintoihin mahtui yllättävän paljon asiaa. Ja musa oli hyvää, voittopuolisesti puhallintyyppistä. Ja ehkä jotain big bandia.

Huomasin muuten, että kuningatarjäätelö sopii ihan loistavasti kahvin joukkoon: maidon sijasta se on paljon täyteläisempää ja kuningatar tuo sopivan piristyksen makuun.
Viikonloppuna oli tastingissa myös bisse, jonka sekaan oli puristettu mandariinia (karvalakkiversio Coronasta limellä...) sekä bisse, jossa oli liotettu ruusunmarja-teepussia. Kuulostaa epäilyttävältä, mutta molemmat oli itse asiassa yllättävän hyviä. Samoin jälkiruokatyyppinen falooda, joka koostui pieniltä silmiltä näyttävistä basilikansiemenistä, pieniltä madoilta näyttävistä lasinuudeleista, öklömakeasta punaisesta nesteestä, jääpaloista ja punaviinistä.

Odottelen jazz-tunnin alkua kirjastossa. Tekisi mieli nostaa jalat pöydälle, mutten uskalla, koska olen saanut siitä jo kerran aiemmin huomautuksen.

Syksyinen tekemisen meininki.

Martin kirkko, kotikulmilla.








Café Artin edustalla jokirannassa oli iltapäivällä yksi pöytä ulkona ja sen äärellä huopiin kääriytyneinä kahvitteli kaksi naista. Kunnioitan sitkeydestä, mietin, sillä itse oli juuri kirjastosta lähtiessäni kaivanut kassista ylimääräisen villatakin. Pipo täytyy muistaa laittaa päähän tästä lähtien myös. Loppuviikoksi sääennusteeseen oli ilmestynyt kummallisia hiutaleen kuvia...

Aamulla herätessä (n. 6.45) oli ihan pimeää. Havaitsin, etten ollut pitkään aikaan ollut jalkeilla niin aikaisiin.

Koska tänään oli tarkoitus lähinnä kerrata huomiseen verotenttiin, päädyin tietysti aamupäiväksi luennolle ja siitä edelleen ranskantunnille. Kotiin mennessäni tajusin yhtäkkiä, etten ole pitkään aikaan föreillyt, joten päätin yhdistää sen kauppareissuun Valtsuun (jossa on kotimarkettia laajempi valikoima). Merkitystähän tässä vaiheessa ei ollut sillä, että olin menossa ostamaan maitoa ja banaanin. Koska päivä oli kauniin aurinkoinen, merimatka Aurajoen yli kannatti.

Opiskeluun ja sen hiljalleen hiipuvaan tehokkuuteen liittyen on saanut alkunsa uusi termi, Tekemisen meininki. Se tarkoittaa teoriassa sitä, että vaikka yritys on hyvä, mitään näkyvää ei kuitenkaan tapahdu. Käytännössä esimerkiksi tentti- tai seminaarikirjat tuodaan kirjaston lukupaikalle aamulla, minkä jälkeen mennään aamukahville. Siinä samalla voi jo kartoittaa lounasseuraa ja alkaa kasvatella nälkäänsä. Jos puhelin on jäänyt lukusaliin, se täytyy välillä käydä tsekkaamassa - ja yhteen viestiin nyt on aina aikaa vastata. Näin humpsahtaa ruoan jälkeen juotavien kahvien kera tunti poikineen. Ajatuksissa ja keskusteluissa opiskellaan ahkerasti päivän aikana. Kirjastosta täytyy muistaa hakea kamat pois ennen sulkemisaikaa. Jos illansuussa tuntuu, että Tekemisen meininki on ollut poikkeuksellisen aktiivista, voi koittaa löytää sieluntovereita ja palkita itsensä vaikka lasillisella viiniä tai olutta.

Väreitä.

Väreitä on Ilmari Sarkin vuonna 1965 ohjaama "moderni elokuva, visuaalinen ja kauniisti kuvattu unenomainen tutkielma luonnosta ja alastomuudesta". Aikanaan sitä mainostettiin myös ensimmäisenä suomalaisena nudisti-elokuvana.
Käytiin eilen katsomassa, mitä tämä kuvaus käytännössä tarkoittaa.
Hmmm. Kömpelö, koominen. Pääosassa oli yksin meren rannassa asuva mies, jonka alitajunta teki tepposet lähettäen merenneitoja mm. hänen verkkoihinsa. Mua nukutti, mutta se ei ollut pelkästään leffan syy. Heikki Sarmannon säveltämä teemabiisi oli aika kiva, ja se jäikin soimaan kaikkien päähän soituaan ensin tunnin verran kankaalla. Elokuvan kertoja piti yllä jännittävää tunnelmaa runollisilla lausevalinnoillaan, kuten "Tapahtumattomuuden tyyneen pintaan on syntynyt pyörre" ja "Veneen nimi on epätoivo, tuulen suuntana kadotus". Ihmiset hymähtelivät kohdissa, joiden alkuperäisenä tarkoituksena ei varmaankaan ole ollut huvittaa katsojia.

Tällä viikolla meillä oli koulussa puhumassa KKO:n presidentti Pauliine Koskelo. Odotettiin mielenkiinnolla luentoa, joka osoittautui kuitenkin jollain tavalla pettymykseksi. Asia oli aika peruskamaa, joskin sen verran hän kritisoi Suomen tuomioistuinlaitosta ja oikeustieteellistä yliopistokoulutusta, että siitä oli saatu revittyä kunnon otsikot Turun Sanomiin (eilen aamulla seminaarissa paljastui samalla, kuka lukee ja mitä lehteä, sillä pääkaupunkiseudun paikallislehden tilaajat eivät tienneet tästä "kohusta" mitään). Jännittävä ristiriita syntyi juuri siitä, että vaikka Koskelo puhuikin suhteellisen monotonisesti, hän saattoi samalla huomaamattomasti esittää vahvaakin kritiikkiä. Mulle kuitenkin jäi semmoinen olo, että harmahtavan nutturan takana on kiinnostava ja miellyttävä persoona. Lisäksi huomioitiin hänen kauniin helmiäisiksi lakatut kyntensä - ja todettiin Helin kanssa omia tarkasteltuamme, että meillä ei ainakaan sillä mittapuulla ole mitään asiaa Korkeimpaan oikeuteen...

Höpinää tötteröön.

Oltiin keskiviikkona katsomassa Ganes-leffan ennakkonäytöstä. Dna halusi tällä tavoin palkita uskollisia asiakkaitaan (joiksi mua ja Heliä ei hyvällä tahdollakaan voinut lukea, siitä huolimatta, että istuttiin Kinopalatsissa vieläpä mainioilla paikoilla kuin tatit). Omaatuntoa helpottaakseni kaivelin muistini syövereistä faktan, että olen aloittanut matkapuhelinoperaattoireiden maailmaan tutustumisen Dna:n peruspaketilla.

Leffa oli musta aika onnistunut - riippuen toki siitä, mitä sillä sitten haettiin. Pidin siitä, että legendaarisen rock-bändin (vaikka itse asiassa leffa kertoi enemmänkin Remun vaiheista ja oli toisaalta yleisempi ajankuva) ohella sivuosissa oli muita tunnettuja muusikoita, kuten Martti Syrjä vankilanjohtajana ja Pauli Hanhiniemi rumpukauppiaana. Ja musa oli tietysti kivaa kuunneltavaa. Muutama kohta oli tehty visuaalisesti oivaltavasti. Toi höpinää tötteröön taas oli yksi Remun monista omaperäisistä lausahduksista. Nyt-liitteessä veikkailtiin sen lisäksi potentiaalisiksi yleisiksi hokemiksi siirtyvän "lisää jengaa" ja "fak on".

Kuvassa olevat myssyt saatiin niin ikään näytöksessä. Sylwia oli jättänyt omansa töihin, joten mulla on siksi feikkihattu (olikohan tää lause taasen osoitus mun melko aukottomasti etenevästä loogisesta päättelystä?). Huomatkaa kuitenkin punainen paita, jonka valkkasin tarkoituksella solidaarisuudenosoitukseksi Burman munkeille ja muille demokratian puolesta mieltään osoittaville.

Huomioita ja löydöksiä.

Kodin lähellä täällä Martissa on eräs viehättävä hiekkatie, jonka löysin kerran lenkillä ollessani. Siellä on viime aikoina tuoksunut syksy, eli toisin sanoen omenat. Lisäksi tiellä kulkiessani olen kiinnittänyt huomiota yhteen kohtaan, jossa joka kerta tuoksuu munkkirinkilät. Kummallista, koska en ole havainnut mitään leipomoa lähistöllä, eikä kukaan varmaan muuten kaiken aikaa tee munkkeja, vai tekeeköhän?
Bongasin myös all time favourite -unelmataloni samaisen tien varresta. Ah. Se on tummankeltainen funkkistyylinen, epäsymmetrinen laatikko, jonka seinillä kasvaa hieman jotain köynnöstä.

Tänään oli lämmin päivä. Niin lämmin, että musta tuntuu, etteivät ihmiset oikeastaan edes huomanneet sitä - ainakaan mitä tulee kaulahuivi- ja lapasvarustukseen, jota luonnehtisin kattavaksi. Toisaalta kuitenkin laitoin merkille, että heti kun oli hieman lämpöisempää ja aurinko paisteli, tosi moni tuli vastaan jäätelö kädessä. Muutama päivä sitten sama ei olisi tullut mieleenkään. Hassua, kuinka säätila vaikuttaa myös huomaamatta käyttäytymiseen ja mielitekoihin.

Katottiin eilen italiaisen Nanni Morettin leffa Pojan huone. Mä valkkasin sen kirjastosta takakantta lukematta pelkästään sen perusteella, että leffa kuului Rakkautta&Anarkiaa-osastolle ja oli tämän lisäksi saanut Cannesin jonkun palkinnon. Musta se oli vähän laahaava, mutta saa kiitosta loppuun lykätystä Brian Enon biisistä By This River, jota olenkin tänään kuunnellut ahkerasti. Ja italiahan on kaunis kieli, joten kuuloaistillisesti leffa saa pisteet kotiin.

Bingo-ilta.

Eilen aamuna kylmyi ensimmäistä kertaa korvat, kun pyöräilin jokivartta pitkin kouluun. Se on varmaan merkki jostain. Tämän lisäksi kauppaan on kuulemma ilmestynyt Valion mehusta uusi vuodenaikamaku. Ja ei, vaikka kyseessää voisi olettaa olevan syksy (nythän on syksy), niin kyllä ne jo talvea kauppaavat. Ja maistuu glöginomaiselta. Eilisaamu oli kuitenkin kuulas ja värikäs, nautinnollinen ja jotenkin rauhallinen, vaikka aina poljenkin lujaa vauhtia riippumatta siitä, onko kiire vai ei.

No, otsikkoon.
Oltiin Kukassa pelaamassa bingoa.
Ja se oli ihan loistavaa! Paikka oli täynnä jengiä ja ennen pelin alkua alkoi soida vanha Suomi-iskelmä, jonka avulla virittäytyminen oikeaan tunnelmaan varmistettiin. Viikon teemana oli erotiikka, minkä huomasi sekä kuuluttajan äänestä ja kirjainten kuvailusta (I niinkuin iltasuukko) sekä palkinnoista. Pöytäseurueeseen saatiin lopulta kovan yrityksen ja yhden osuman ansiosta pieni kävelevä peenis, eroottisia drinkkitikkuja sekä suklaavadelma-aromista vartalovoidetta. Tultiin hämmästyttävän huonojen tulosten johdosta siihen tulokseen, että peli perustuukin enemmän taktikointiin ja vähemmän hyvään tuuriin. Ei siinä voinut siis paljoa kavereiden kanssa keskustella, kun piti niin kovin keskittyä kuuntelemaan ja ruksimaan numeroita. Kun joku sai bingon, kaikki muut alkoivat huutaa "Huutava vääryys, huutava vääryys!!"
Tästä tehdään toivottavasti perinne. Ja joulun alla kinkkubingoon, se on jo sovittu.

Kuinka huijaan itseäni - kahvi ja minä.

Viime kevään kuluessa (ensimmäiset varoittavat merkit olivat tosin ilmaantuneet jo aiemmin) koukutuin lopullisesti kahviin - aineeseen, jonka terveellisyydestä tai haitallisuudesta ihmiselle julkaistaan tasaisin väliajoin ja suurinpiirtein vuorotellen eri lopputuloksiin päätyviä tutkimuksia.

Niinhän se menee, että ensin juo kupposen vain silloin tällöin, satunnaisesti. Sitten jo lähes päivittäin, ja lopulta on vaikeuksia muistaa päivää, jolloin olisi ollut juomatta kahvia. Tämähän on selkeästi psykologinen asia, mutta toimii yllättävän tehokkaasti ainakin mun tapauksessa.
No, silmällä pitäen alkanutta syksyä ja tulevaa notkumista erinäisissä potentiaalisissa kahvinjuontipaikoissa päätin, että kupin päivässä pitää riittää. Ja onhan se yleensä riittänytkin, ongelmana on vaan se, että jatkan vaihtamista suurempaan kuppiin.

Ns. perinteiset posliiniset kahvikupit on sinänsä sympaattisia, mutta niistä en edes aluksi lähtenyt kahviani juomaan. Turkuun muuttaessa löysin kaapista Helin suloisen, keltapunaisen, ison kupin. Käytin sitä. Nyt toin omia kamojani Pohjanmaalta, mukaanlukien suhteellisen kookkaat murokulhot. Tajusin yhtenä päivänä, että niistähän saa nerokkaan kahvikupin.

Juon siis edelleen vain yhden kupin päivässä. Sen tilavuus on kuitenkin yli puoli litraa, joten tämä selittää myös ihmetykseni siitä, miten maitopurkki voi joka kolmas päivä olla tyhjä.

Naisen pettämätön logiikka - Klasu ja minä.

Ostin eräänä päivänä C. Ohlsonilta pattereita ja antennijohdon televisioon. Maksettuani kiitin myyjää, sanoin heipat ja jätin kamat kassalle. Ulos kävellessä muistin, että jotain unohtui ja palasin hakemaan ostokseni.

Huolellisten mittailujen jälkeen tulin siihen tulokseen, että 10-metrinen antennijohto on liian lyhyt, joten pakkasin sen takaisin pussiinsa ja kävin seuraavana päivänä Klasulla vaihtamassa. Varmuuden vuoksi tuplasin pituuden, ajatellen, että on sitten mahdollisuuksia tarvittaessa vetää telkku vaikka naapurin asuntoon asti.

Kotona katsottiin hyvä reitti johdolle olohuoneesta mun huoneeseen ja kiinniteltiin se huolella teipillä kulkemaan listoja pitkin. Ovetkin saatiin hienosti kiinni johdosta huolimatta. Kun pohjatyö oli tehty, laitoin telkkarin ensimmäistä kertaa seinään, kiinnitin tyytyväisyyttä uhkuen antennijohdon, ja pienen etsinnän jälkeen löysin automaattisen virityksenkin kaukosäätimestä.
No, kanavia vaan ei ottanut löytyäkseen. Kokeiltiin uudelleen.
Tässä vaiheessa heräsi epäilys siitä, kuuluukohan huoneistomme sittenkään tänä suuren murroksen aikana onnekkaaseen ryhmään "kaapelitalous"...
Alakerran ilmoitustaulultahan se sitten selvisi vielä samana päivänä: ei, ei ja ei.
Johto sitten vaan irti listoista ja takaisin pakettiin.
Kannattaisiko jotkut asiat selvittää / varmistaa etukäteen??

Klasulla jälleen. Johdon palautuksen lisäksi ostoslistalla oli ikkunanavaamiskahva. Tässä vaiheessa olin jo oppinut tapauksesta jotain ja varmistin myyjältä (siltä samalta, jonka olin muillakin kerroilla tavannut), että kahva on standardimalli eikä siten voi olla sopimaton meidän ikkunoihin. Myyjä valitsi mulle myös patterin pyörän takavaloon.

En ole käynyt Klasulla tänään. Toisaalta kahvaa ei ole vielä otettu paketista ja patterikin makaa edelleen koskemattomana pöydällä.

Päivityksiä.

Syksy on täällä. Samoin sade. Tänään kirjaston sulkemisaikaan havahduin siihen, että 1. ulkoilmassa vihmoi viileänoloinen ja ilkeänkuuloinen sade ja 2. olin vuorenvarmasti laiminlyönyt valmistautumisen siihen. No, onneksi kyseessä oli kuuro, joka meni nopeasti ohitse ja mä selvisin kuivana mutta läksyni oppineena kotiin.

Uuden, Martissa sijaitsevan kodin mukana sain kivan kämppiksen ja oikeastaan toisenkin vielä tämän kuukauden loppuun asti. Tänä aamuna meillä oli Hesari-kerhon kokous ja kahvitteluhetki Helin kanssa keittiönpöydän ääressä, ja puolalainen Sylwia suomea osaamattomana luki omia uutisia koneelta seurassamme. Yksi lehti kirvoittaa uskomattoman paljon kommentoitavaa - tämän havaitsee vielä selvemmin, kun jollekkin voi näin välittömästi tehdä.

Nautin jokirantaa pitkin pyöräilystä ja muutenkin pienistä arkipäiviin liittyvistä jutuista, kuten uusia katuja pitkin kulkemisesta. Oon hihkunut myös mulle uudesta lähikaupasta. Vähän vastaava fiilis oli pienenä, kun meidän asuinalueelle avattiin Torni-Kioski. Siellä piti käydä päivittäin noin parin tunnin välein tekemässä keskimäärin 2 markan irtokarkkiostokset. Isommille (5 markan) ostoksille poljettiin yleensä keskustaan saakka.

Jatko-osa.

Oho. Olin niin innoissani edellistä kirjoitusta postittaessani, etten edes huomannut, että se loppui kesken. Netti oikuttelee ja katkaisee yhteyden silloin tällöin, mutta ollaan huomattu, että öisin ja aamuisin se toimii paremmin (joten näistä kysymykseen tulee lähinnä ensimmäinen vaihtoehto, sillä unirytmi on vähän heilahtanut omalta paikaltaan).

No enää en muista, miten ton postin piti loppua, joten jääköön sikseen. Joka tapauksessa tänne tuli sunnuntaina muutamaksi päiväksi Uppsalan kavereita, jotka olivat kotimatkallaan.

Oltiin eräänä iltana yhdessä syömässä paikassa nimeltään Les Trois Cochons, enkä muista, koska olen viimeksi nauttinut yhtä paljon ateriasta. Kolmen ruokalajin illallisen ja pullon viiniä sai noin 40 eurolla. Luettiin kaupunkilehdestä, että Köpis on maailman 6. kallein kaupunki, mutta tässä paikassa ainakin oli hinta-laatu -suhde kohdallaan ja tunnelma erinomainen. Istuttiin siellä 3,5 tuntia enkä mä olisi ollut valmis edelleenkään lähtemään kotiin, mutta koska rafla oli jo suljettu ja me viimeisinä asiakkaina hörpittiin kahvia ikuisuuden, ymmärsin, ettei lopulta ollut muuta vaihtoehtoa.

Löysin yhtenä päivänä tavaratalo Illumista maisemahissin, jonka ikkunat ovat vilkkaalle ostoskadulle päin ja joka menee aika lujaa kattokerroksesta pohjalle ja päinvastoin. Jonathan joutui kulkemaan mun kanssa molemmat matkat uudelleen eilen ja luulen, että palaan sinne vielä ainakin kerran, koska se tuntuu kivasti vatsanpohjassa. Aika säälittävää: voin skipata Tivolin hurveleineen, kun pelkkä hissimatka saa hymyn huulille.

Tänään olin kuitenkin Tivolin naapurissa, Danish Design Centerissa. Siellä oli siistejä polkupyöriä, täysin valkoinen FLOW-kauppa (jossa myyntiartikkeita olivat mm. Good Vibes, Courage ja Weight controllers), arkipäivän desing-klassikoita eri vuosikymmeniltä (mm. Arne Jacobsenin Muurahainen-tuoli, Coca Cola-pullo (tunnetuin versio suunniteltu 1915), mustekynä ja pölynimuri) sekä tanskalaisen muodin ja suunnittelijoiden esittely. Viimeksi mainitusta opin mm., että Tanskassa on 1900 turkistarhaa ja turkiskaupan liikevaihto on vuosittain noin 5 miljardia kruunua. Lisäksi tiedän nyt, että Moskovassa on enemmän Ecco-kenkäkauppoja kuin McDonald's rafloja ja että jalassa on 26 luuta (tämä on varmaan opittu jo lukiossa, mutta hyvähän näitä asioita on silloin tällöin kertailla..)

Tunnin kestävällä laiva-sightseeing tourilla oppaanamme oli kesätyöhönsä ilmeisen kyllästynyt tyttönen, joka puhui rätisevään mikrofoniin ja jonka englanti oli mitä sattuu. Pieni merenneito kuului tietysti kierrokseen, mutta me ei oikeastaan edes nähty sitä, sillä kilpailevan laivayhtiön paatti täynnä ihmisiä oli sen edessä.
Kiivettiin kapeaan kirkontorniin, josta oli kivat maisemat, mutta jossa mua alkoi huipata, koska pelkään korkeita paikkoja. Sain pelon voittamisesta päivän rohkeuspalkinnon sekä falafelin Christianiassa, vaikka tarrauduinkin tiukasti tornin sisäkaarteeseen aina, kun vastaan tuli muita ihmisiä.

Täällä on kanavan varressa suhteellisen uusi kaupunginkirjasto nimeltään Musta Timantti. Siellä on iso lukusali, joka tuo mieleen Harry Potterin maaiman. Hassua on se, että kirjasto on varsin moderni, mutta tuo lukusali on kuin tipahtanut väärään paikkaan, vaikka sinänsä kirjastoon sopiikin.

Eilen kokkailtiin taas yhdessä sekä tehtiin halvan ruotsalaisen (Kung, 8.90 kr) ja halvan tanskalaisen (Harboe Ren Pilsner, 1.75 kr) oluen sokkotasting. Mä olin jälkimmäisen kannalla, mutta kilpailu jäi vaille lopullista ratkaisua, sillä toinen tuomari, Jonathanin ystävä Anders, pystyi ainoastaan toteamaan toisen oluen olevan kylmempää.
Huomista iltaa varten jääkaapissa odottaa kaksi erilaista suklaaolutta, jotka Linean isä oli ostanut mulle kuultuaan, että tykkään vahvoista oluista ja että rakastan suklaata. Jälkimmäisestä kertoo omaa tarinaansa huikea finni, joka ilmestyi otsaani eikä ole ainakaan tähän mennessä osoittanut merkkiäkään aikomuksestaan kadota sieltä.

CPH calling...

Yritän jo kolmatta eri kertaa ladata kuvia tämän dokumentin yhteyteen, mutta Linean MacBook kieltäytyy kohteliaasti toiminnosta. Laitan ne sitten myöhemmin.

Kööpenhamina on mainio kaupunki. Tukholman kanssa se kilpailee epävirallisesti Skandinavian pääkaupungin tittelistä, ja kieltämättä valinta näiden välillä on vaikea. Asukaslukujen laskemiselle ei pääse pitkälle, koska aina voi lukea esikaupungit ja esiesikaupungit mukaan ja sehän on vain typeryyttä johtamatta mihinkään. Ja makuasiahan koko kiistely lopulta on.
Muutamana päivänä täällä pyöräilleenä kaupunki on jo nyt pienentynyt ja aina yhtäkkiä huomaakin törmäävänsä tuttuun rakennukseen, suihkulähteeseen tai puistoon. Myös Hotelli Kettu on kummitellut mulle - vaikka sen osalta väitänkin, että se on joka kerta eri paikassa...

Linea ja Jonathan asuvat aivan päärautatieaseman, Tivolin ja kaupungintaloaukion (Rådhuspladsen) läheisyydessä, kivassa, vähän sokkeloisessa kämpässä. Vierestä lähtee viiden tekojärven jono, joka piristää ja elävöittää kaupunkia. Juoksin ne ympäri yhtenä aamuna, ja taas kerran opin, että kartalla etäisyydet näyttävät yleensä lyhyemmiltä kuin todellisuudessa. Matkalla näin kuitenkin liudan vanhoja rakennuksia, muutaman kymmenen joutsenen kollektiivin (joiden ruokkimiseen eräs mummo oli varautunut kolmen ison paahtoleipäpussin kera) sekä lautan, jossa sorsaemo viiden poikasensa kanssa, harakka ja kasa isoja munia paistattelivat päivää sulassa sovussa.

Eräänä iltana oltiin pienessä baarissa nimeltään The Moose. Se oli tupaten täynnä ja sieltä sai halpaa olutta. Matkalla löydettiin yksinäinen City-bike, jonka ansiosta kaikilla oli pyörät ja päästiin kurvailemaan autiota Strøgetia pitkin kotiin. Törmättiin myös kuplivaan suihkulähteeseen, joka oli pimeäsä siistin näköinen. Yksinkertaista ja hauskaa kaataa pullollinen saippuaa lähteeseen - ja maksaa kuulemma noin 30.000 kruunua kaupungille tyhjätä ja puhdistaa se. Linea kertoi, että hänen isänsä oli opiskeluaikoinaan tehnyt kemistikavereidensa kanssa samoja juttuja mutta he tekivät lisäksi vedestä purppuran väristä. Juhuu.

Aurinko on paistellut melkein joka päivä, joten ollaan istuttu piknikillä puistossa (keskellä kaupunkia mukava paikka, paljon patsaita ja vettä myös) sekä käyty uimassa satamassa. Uiminen oli kyllä lähinnä kärsimystä, mutta veteen olisi luultavasti tottunut jos siellä olisi ollut vähän pidempään kuin vain kastautunut. Me ei haluttu tottua.
Christianiassa istuttiin joen varrella yksi iltapäivä. Vaikka suurin osa taloista onkin aika rappeutuneita ja reppanan näköisiä, joukkoon mahtuu myös helmiä ja ne on niin siistejä. Mä olin taas ihan innoissani kun pojat taas keskittyivät enemmänkin oluen nautiskeluun. Kämpän vieressä on Planetarium, jonka portaille paistaa iltapäivä- ja ilta-aurinko. Siellä olin eilen kirjoittamassa postikortteja. En tainnut lähettää Uppsista montakaan, joten nyt edes kummit ja tädit saivat omansa.

Yhtenä iltana kokkailtiin yhdessä, ja taas tuli todistettua se ettei yhtä useampi kokki välttämättä tarkoita huonoa soppaa. Jälkiruoaksi järjestettiin tanskalaisten karkkien tasting kahvin kera. Loistavan aterian ja viinin jälkeen mun yö tuntuikin sitten loppumattomalta. Olin ilmeisesti saanut ruokamyrkytyksen, ja sehän tarkoitti hengailua pääasiassa wc:n tuntumassa. Muina hetkinä makasin sängyssä kuunnellen Linean kuorsausta sekä klassista musiikkia, joka kantautui porttikongista (sitä ja säkkipillejä soittamalla yritetään pitää narkkarit loitolla). Nice experience.
Muut lähtivät eilen illalla ulos, mutta mä jäin vain hengaamaan ja vaihteeksi nauttimaan yksinolostani. Huomaan, että olen kaivannut sitä.
Tänä aamuna Linea aloitti oksentamisen.

Huomisesta lähtien meitä on kämpässä seitsemän, sillä...

Nautintoja.

Picnic-retki järvelle. Pyöräiltiin n. puolitoista tuntia, vaikka kaikki arvioivat matka-ajaksi 20 minuuttia... joku meni pieleen, jälleen. Ainoa ohje, joka saatiin, oli "just follow the river" - ja joki vaan otti ja katosi ajoittain. Kartan arvo nousi silmissämme, sellainen pitäisi olla jokaisella taskussa aina.






































Kotimatkalla valittiin "oikoreitti" pitkospuita pitkin. Jännittävää.

















Syömässä ihanan kreikkalaisen ravintolan terassilla jokivarressa.

















Mun annos. Jättegott.

















Jonossa meidän osakunnan kesäbileisiin. Korkkasin rosépullon heti kotitentin päättymisen jälkeen ja nautin sitä nuudeliateriani kera. Tässä ollaan vielä toiveikkaita (joskin edelleen se kolmen tunnin epäonnistunut jonotus mielessä), sillä oltiin yli korttelin pitkän jonon etupäässä...


















...ja sisällä viiden (5!!) tunnin jonotuksen jälkeen. Sairasta. Komppania typistyi kahteen (kuvassa oikealla oleva Elin käveli sisään vip-jonon puolelta) sillä muut luovuttivat noin neljän tunnin jälkeen. Me päätettiin, että tällä kertaa ei anneta periksi. Jonossa oli hauskaa, aurinko paistoi ja me pelattiin mm. hirsipuuta ja tutustuttiin muihin kohtalotovereihin. Iltakin oli onnistunut - aina siihen asti kunnes päätettiin ottaa muutamat shotit...


















Tänään luvassa seuraavat jäähyväiset. Mennään oluelle yhden osakunnan puutarhaan. Ilma on viilentynyt ja on ollut supertuulista, mutta nyt paistaa aurinko ja taivas on pilvetön. Koitin lukea päivällä tenttiin, mutta sen sijaan nukahdin sohvannurkkaan. Not good.

Huomenna ohjelmassa saippuakaupat. Äiti ja sen sisko ostivat Ljubljanasta VAIN yhdet Lush-palat, joita ne ei nyt malta käyttää (täti pitää vaatekaapissa, kun se tuoksuu niin hyvältä ü) joten mun tehtävänä on nyt täydentää varastoja. Ostan ainakin hunajatuoksun.

Lisää palasia.

Aurinkoiset päivät ja kotiinlähdön läheneminen ovat saaneet aikaan sen, että sosiaalinen aktiivisuus on lisääntynyt ja toisaalta koneen ääressä vietetty aika on romahtanut. Tämä on positiivinen asia.


Päivä Tukholmassa.

















Loistavan aamupalabuffétin (Café String) jälkeen jouduttiin etenemään kierimällä.






















Yritettiin myös - suhteellisen epäonnistuneesti - piiloutua Jonathanilta, joka paljasti Tokio-puolensa pysähtelemällä jatkuvasti räpsimään kuvia.






















Kesäoluella kattoterassilla (molemmilla kaksi huopaa päällä...)
Alvar Aallon suunnittelema rakennus. Tunsin kansallista ylpeyttä.

















No niin, ja pian oon myöhässä päivälliseltä, eli tämä päivityshommeli ei kovin hanakasti näytä etenevän. Hmm. Ehkä huomenna.
Tänään sanottiin ensimmäiset jäähyväiset ystävällemme. Haikeutta ilmassa. Mä aloitin varmuuden vuoksi itkemisen jo eilen. Luulen, että ne on kuitenkin enemmän onnen kyyneleitä.

Kuvasia.

Tässä hajanaisia palasia parista viime viikosta...

...Synttärijuhlat, joissa teemana C-kirjain.

















Oltiin Linean kanssa hattuperhe - Les Chapeaux (tai jotain).
Etsittiin hatut kirpparilta, valinta olisi voinut osua myös mm. näihin viehättäviin yksilöihin:





































Juhlissa mukana:






















Cupido - toinen sankareista.






















Cowgirl - toinen sankareista.






















Cloud - tämä oli loistava: pyöräili meidän ohitse ja huusi mennessään "I'm a cloud, I'm a cloud!!"






















Chocolate.






















Christ.

















No joo, en mä näköjään kovin pitkälle päässyt tällä kertaa. Nyt täytyy mennä nukkumaan, kun huomenna on päivän kestävä kotitentti. Pitää herätä aamulla (eikä iltapäivällä, mitä on viime aikoina tapahtunut luvattoman usein). Illalla voikin sitten skoolata kesälle, jeejee! Ja sille, että Sanna tulee keskiviikkona vierailulle, jeejee!

Jos tiellänne tulee joskus vastaan violetti-etikettinen brittiolut Young's Double Chocolate Stout, maistakaa, se ON hyvää!!

Hmm. Ja huomasin, että Blankon listalla on taas vuohenjuusto-viikuna-focaccia. Huomenna päätän kotiinlähtöpäivän ja varaan laivalipun Åboon :)

Stolen Golden Retro-Dream

Yhyy.

Minun ja alusta lähtien hajoamispisteessä olleen pyöräni yhteinen taival tuli tiensä päähän viime viikonloppuna, meistä riippumattomista syistä. Voin vain toivoa, että joku otti sen tarpeeseensa eikä se makaa esimerkiksi Fyrisjoen pohjassa (täällä joki on luultavasti yhtä pyöräomavarainen kuin Turussakin).
Päivän kävelemisen jälkeen marssin pyöränkumikorjaussetin kanssa ystäväni Simonin luokse ja ehdotin, että korjaamme yhdessä hänen pyöränsä, joka on ollut käyttämöttömänä pari kuukautta. Näin tehtiinkin, joskin käytännössä mä istuin sohvalla, siemailin trooppista mehua ja annoin asiantuntevia neuvoja Simonille, joka hoiti itse korjauksen. Tämän yhteistyön - tai pikemminkin onnistuneen työnjaon - seurauksena olen ajellut mummopyörällä tyytyväinen hymy kasvoilla siitä lähtien.

****************************************

Luin Hesarin nettisivuilta yhtenä päivänä jutun taiteilija Mimosa Palesta, joka kuljetti teoksensa kaupungin läpi Tennispalatsiin näyttelyyn. Otsikkona oli "Jättihäpy hämmästytti ohikulkijoita Helsingin keskustassa". Siinä kuvattiin myös erilaisten ihmisten reaktioita tämän luonnoksen nähdessään. Lopetus oli musta hilpeä: "Pale on hämmästyttänyt ohikulkijoita Helsingissä aikaisemminkin. Talvella 2003 hän ryömi Sörnäisissä ulos monimetrisestä, valaistusta täytekakusta mummoksi pukeutuneena. "
Hassua ja mielenkiintoista, miten ihmisillä on tarve hätkähdyttää toistensa maailmoja mitä eriskummallisin tavoin.

Oliko se teen arvoista?

Tiistaina avattiin meidän osakunnan kesäterassi Bryggan. Koska tapahtumaa oli hypetetty poikkeuksellisen paljon, päätettiin olla ajoissa asialla ja aloitettiin jonotus sisälle klo 20.10. Mukana oli kaksi siideriä. Jono oli tässä vaiheessa jo lähes yhden korttelisivun pituinen, mutta koska etenemistä tapahtui silloin tällöin, oltiin hilpeällä mielellä ja avattiin ensimmäinen siideri (kamala Kopparbergin makea päärynä). Sää oli lämmin ja kanssajonottojat mukavia.
Tunnin päästä havahduttiin siihen, että askelten eteenpäinottamistahti oli selvästi hidastunut eikä sisäänkäynti ollut vielä lähimaillakaan. Avattiin toinen (kyllä, kamala Kopparbergin makea päärynä) siideri. Sen sijaan bileet sisäpuolella olivat jo täydessä käynnissä. Kadulla jonottajia viihdytti sambaorkesteri ja ihmiset jammailivat.

Kuultiin, että edessä on edelleen noin kahden ja puolen tunnin jonotus. Sairasta. Kuka vähänkään tolkuissaan oleva human being jää sen kuultuaan edelleen seisomaan paikoilleen?! Aivan, me jäätiin. Koitettiin suostutella Jonathan tuomaan meille karkkeja ajankuluksi, mutta puhelu ei tuottanut toivottua tulosta. Siideritkin oli juotu. Sitten tuli tietysti vessahätä. Ja ilma alkoi viilentyä. Ja huumori loppua.
Klo 23 aloitettiin vakavamielinen keskustelu siitä, pitäisikö jo hyväksyä kohtalonsa, luovuttaa, ja suunnata paikkaan, johon saa kävellä suoraan sisälle. Tässä vaiheessa käytiin myös jälkiviisas keskustelu siitä, pitikö taas päivällä roikkua kahvilassa tuntitolkulla; ilman sitä oltaisiin jo niin sisäpuolella.

Puolen tunnin kuluttua laskettiin edessämme olevan edelleen noin 50 henkilöä, joten kivuttiin haikeina jonotusaidan ylitse kadun puolella ja polkaistiin toiseen osakuntaan. Oli pakko juoda säälittävää teetä, sillä se vaikutti ainoalta vaihtoehdolta, jolla oli mahdollisuus palauttaa edes hieman tuntoa varpaisiin. Henkisen lohdutuksen kannalta parempi vaihtoehto olisi ehdottomasti ollut punaviini.

Hmm. Palatakseni otsikossa esitettyyn kysymykseen voin silti todeta illan olleen keltaisen Lipton-pussin arvoinen. Pettymyksethän kasvattavat luonnetta - ja taas on yksi syy lisää palata Uppsiin.


Nimim. "Ensi vuonna makuupussit & retkikeitin mukaan"

Vårbal

Oikeastaan skipattiin varsinaiset bileet ja aloitettiin sen sijaan ilta meillä - vihdoin sain aikaiseksi kokata ystäville. Vietin koko päivän keittiössä (slow motion cooking) mutta nautin olostani, sillä olin varautunut pitkälliseen ruoanvalmistukseen tuomalla koneen keittiöön niin että pystyin kuuntelemaan samalla musiikkia. Tein myös loistavan soittolistan päivällistä varten. Ja söin huomaamatta noin puolet suklaasta, jonka oli tarkoitus päätyä jälkkäriin. Uskomatonta, mutta totta. Koska kukaan ei missään vaiheessa sylkäissyt ruokia ulos, Ica-instant-kahvi maistui sokerin ja maidon kera, viinipullot tyhjentyivät ja pöydässä istuttiin kauan, koin onnistuneeni vähintään kohtalaisesti.






















Tässä matkalla poseeraamaan luonnon helmaan. Kun kerrankin oli mekot päällä.






















Löydettiin hyvä kallio. Mutta kaikki ei ollut vielä kunnossa.























Tuulista. You can tell.

















Tanssia ja juhlatunnelmaa. Suoraan jatkoille meno on kuitenkin aina vähän arveluttavaa, voi tulla helposti outsider-olo. No, tanssittiin muutama oikea tanssi orkesterin tahdittamana ja sitten preferoitiin rennompaa musiikkia ja vapaampia liikkeitä.

































Käveltiin kotiin auringon jo noustua. Siistiä. Paljon ihmisiä liikenteessä, koska kaikissa osakunnissa oli tanssiaiset ja lähes kaikki sulkivat ovensa samaan aikaan. Lähdettiin kulkemaan keskustassa kahden tytön perässä, koska niillä oli hassut neon-väriset mekot päällään. No, lopulta tytöt päätyivät (mihinkäs muuallekkaan kuin) hotdog-kojulle, joten me suunnattiin Flogstaan.

Tuloksena illasta mustat jalat (koska olin tanssinut ilman kenkiä) sekä mustunut pyyhe (koska en tajunnut tarpeeksi ajoissa että jalat voi olla niin mustat).

Suomalaista footbag-maniaa ja naiskauneutta

Eli Turku-tytöt visiitillä. Jipii! Oltiin odotettu jälleennäkemistä (ja ehkäpä pitkästä aikaa myös virallista viinikerhon kokousta - vuosikokous edelleen pitämättä ja viinivarastot tarkistamatta, monelta vuodelta oikeastaan; kellarista voi siis löytyä vaikka mitä harvinaisuuksia!) koko kvartetin kanssa, mutta lopulta junasta tulivat Uppsin asemalla ulos Maiju ja Ilonainen. Ei - Mimmu ei jatkanut junamatkaa Pohjois-Ruotsiin, ja ei, hän ei myöskään jämähtänyt ruotsinlaivan discotaivaaseen kannelle 9.

Lauantai-päivä saatiin hienosti kulumaan musiikin kuuntelun, bägäilyn (kirjoitetaankos se näin?!), yleisen hengailun sekä Systembolaget-kierroksen merkeissä.






















Tässä kokkailua. Hienoa Maria, laita vaan vieraat tekemään likaiset työt. No, kylmät ja aika teollisen makuiset siiderit tekivät hommasta hieman siedettävämmän.

Virallinen footbag-ennätys tuli rikottua myös, ensimmäisissä harjoituksissa, voitteko kuvitella!!? Se on nyt 7. Kesän tavoitteeksi asetettiin suhteellisen yksimielisesti huikeat 10. Myös kauden myöhemmin huipentavaa kisamatkaa suunniteltiin alustavasti.


















Illalla Euroviisujen kisakatsomo. Kaikki valitsivat oman suosikkimaansa. Lauluja ei saanut kuunnella ennen päätöksen tekemistä ja samaa maata ei saanut valita kuin jollain muulla. Maijun kanssa me taisteltiin vähän Olasta, kun oltiin varmoja Ruotsin ylivoimasta, mutta mä sitten päädyin Kreikkaan, kun ne lauloi jotain Mariasta. Aika huono valinta. Mutta niin oli monella muullakin.

Jossain vaiheessa (täytyy olla silloin, meidän viinilaatikosta oli jo tiristetty viimeisetkin pisarat...) Euroviisujen tunnarin kajahtaessa ilmoille Ilona hihkaisi, että Heiiiiii, Suomen kansallislaulu tulee!! Siitä sitten vaan sovittamaan sanoja paikoilleen - mallia vaikka Boratista ja Kazahkstanin kansallislaulusta US and A:n melodiaan :-)

















Alkuillan tunnelmia. Maiju ja pojat.

















Ilona ja Linea.






















Sverige på scenen. Maijun vuoro hurrata!

















Go Ukraina! Vähän kuin Teletappi.

















Cat ja Jonathan. Tanssit alkoivat viereisessä huoneessa.

















Juhu. Kom nu.






















So happy.






















Mirca dancing.






















Simon ja Tom. Not dancing.
























Suloista.

Iltaa oli tarkoitus jatkaa Orange-klubilla, jonne lopulta vain Maiju selvisi sisälle asti - viettääkseen aikansa vessajonossa tullakseen sen jälkeen takaisin ulos...
Falafel vaikutti tässä vaiheessa olosuhteisiin nähden parhaalta ajatukselta, ja se maistuikin mainiolta (ainakin niiden mielestä, jotka eivät jo tässä vaiheessa nukkuneet!)


















Jonathan keskittyi lähinnä haaveiluun.

















Ja lopulta aamu valkeni. Ei ollut väsy eikä millään tavalla levoton olo.

Sitten kaupunkikierrokselle...






















Linna.


Ja kahvilaan...





































Hmm. Aika meni liian nopeasti. Toivoin salaa, että tytöt myöhästyvät paluulaivastaan, joutuvat palaamaan Uppsiin ja pysyvät täällä ainaskin viikon!!

Didn't happen. Mutta meillä oli hauskaa joka tapauksessa.