Opiskelijaelämä

Parlamenttitalo-osakunta















Meidän rakennus, the official fake nation.




Liityin viime viikolla osakuntaan. Täällä on niitä yhteensä 13, joten yhden valitseminen ei ollut helppo tehtävä - joskin pakollinen, jos opiskelijarientoihin mielii osallistua. Osakuntien merkitys on aika suuri ja niiden perinteet ulottuvat jossain muodossa aina 1600-luvulle saakka. Kaikilla osakunnilla on omat rakennuksensa, joista isoimmat muistuttavat pientä linnaa tai jotain ihme parlamenttitaloa. Jäsenmäärä vaihtelee reilusta 600:sta yli 4000:een.

Lähes kaikki pitävät pubia ja kahvilaa, monet tarjoavat lounasta sekä ”oikeaa” ravintolaruokaa ainakin muutaman kerran viikossa, järjestävät erilaista iltaohjelmaa, bileitä ym. Ja niillä on erilaisia toimikuntia valokuvauksesta ja kulttuurista urheiluun sekä kirjasto/lukusali. Ja monet opiskelijat myös asuvat osakuntansa vuokraamassa kämpässä. No, kai esimerkiksi myös Helsingissä monet opiskelijat tekee niin. Muistan joskus kuulleeni, että ainakin pohjalaisella osakunnalla on paljon kämppiä (en tosin ole koskaan tavannut ketään, joka sellaisessa asuisi)…

Pointti on siis kuitenkin täällä se, että yhteen liityttyä pääsee kaikkiin iltaisin sisään, ja jäsenmaksu kattaa samalla myös pakollisen ylioppilaskunnan jäsenmaksun.

Valitsin tanskalaisen Linean kanssa osakunnan (Södermalmlands-Nerikes) muista poiketen ja ollaan tuotu tämä asia monta kertaa tietoisesti esiin. Nolointa onkin, ettei me vielä kertaakaan olla oikeasti oltu omassa osakunnassamme (monista hyvistä yrityksistä huolimatta!), vaan päädytään aina jonnekin muualle. Nyt muiden keskuudessa onkin alkanut herätä epäilys, onko kyseistä yhteisöä edes olemassa, vai onko paikka yhtä kuin hieno ulkokuori ja tyhjä sisältö… Ainakin tässä vaiheessa se on lähinnä iso vitsi. Perin harmillista.

Mutta on mielenkiintoista, kuinka opiskelijaelämä on lähes yhtä kuin osakunnat.

Talvimaisema. Kylmyys aistittavissa,
vaikka joki/puro edelleen virtaakin.

Wasabi

Olen vihdoin maistanut sushia. Tämä tapahtui tällä viikolla, kun olimme aloittelemassa iltaa tutorimme luona ja päätimme tilata syötävää. Mä olin tietysti innoissani, kun en ollut aiemmin kyseistä ruokalajia kokeillut. Ensi kohtaaminen olikin sitten hienoinen shokki, johtuen siitä, ettei kukaan katsonut perääni siinä vaiheessa, kun tikut olivat kädessä ja alettiin syödä. Sain nimittäin hetken yrityksen jälkeen parhaan otteen wasabitahnakasasta ja nappasin sen suuhun. Hmm. Maistui aika väkevältä. Tässä vaiheessa (ja kun silmistä alkoi vuotaa vesi) tajusin, että sitä ei olisi ehkä kuulunut laittaa kerralla suuhun... Kun muut kysyivät miltä maistuu, osoitin vaan niiden wasabikasoja, joilloin ne tajusivat asian ja kertakaikkiaan repesivät. Linea (tanskalainen tyttö) huusi vaan "oh my god, you're going to die!" No, sain lohdutukseksi lasin cokista ja kannustavia sanoja; muillekin on joskus käynyt noin. Loppu sujui paremmin, joskin jossain vaiheessa luovuin puikoista ja söin sormin, koska se oli kuulemma sallittua.




Tässä vaiheessa selviydyin jo valokuvauksestakin.











Viikonloppuna syötiin yhdessä.



Pojat kokkasivat...






... ja hyväähän siitä tuli, ainakin ilmeistä päätellen.



Jonottamiseen on totuteltava. Vaikka kuinka aikaisin menisi odottamaan sisäänpääsyä osakuntien bileisiin, aina saa varautua käkkimiseen (tämä sana on lainattu Maijulta) ulkosalla - jos ei muuta niin sitten imagojonossa. Tällä kertaa aikaa tapettiin ottamalla kuvia, soittamalla jonon ohitse päässeille "tosiystäville" sisäpuolelle ja tanssimalla. 45 minuuttia meni kuin siivillä...






Toinen (ikäänkuin alternative-henkinen) osakunta ei ollut jonoa nähnytkään, vaikka paikka oli täynnä ihmisiä. Siellä soitti bändi nimeltään Love is All - hämäävästä kankaasta / kuvakulmasta päätellen Ove is All, eli
Ove
är Allt.

Kotona

Kuuntelen The Posiesia aloittaessani kirjoittamaan. Muun muassa tällaisen musiikin soidessa on hankala päästä alkuun, kun koko ajan huomaa keskittyvänsä kuntelemaan – vaikka en vieläkään tiedä paljoakaan mistä ne laulaa. En tosin ole kuunnellut tätä levyä sitten viime kevään kun oltiin Klubilla katsomassa keikkaa. Joka tapauksessa esimerkiksi Trio Töykeät tai Five Corners Quintet toimii paremmin taustamusiikkina.

Eilen ja tänään on ollut helvetin kylmä. Tai ehkä jotain -10 astetta, mutta miinusasteita pitkään aikaan kokemattomalle se tuntuu aika pahalta. Tuuli ei tietenkään auta asiaa. Toisaalta päivät ovat olleet tosi kirkkaita ja kauniita, nyt kun luntakin satoi yhtäkkiä aika paljon. Ja lumen huomaa myös iltaisin, kun ei tule mahdottoman pimeää ollenkaan. Tänään lähdin matkaan kahden kaulahuivin voimin, tämä kannatti. Ja mulla oli lopulta kolmet! lapaset päällekkäin, kun kaikki on niin ohuita. Vähän hankaluuksia laittaa käteen niitä niin, että kaikki sormet on tallella ja oikeissa lokeroissaan (eli kahdet sormikkaat kuuluvat näihin lapasiin)… Tämäkin vaivannäkö kuitenkin kannatti.

Paikka, jossa asun, on nimeltään Flogsta. Se on kasautuma kerrostaloja, joissa asuu pelkästään opiskelijoita. Arvioisin, että meitä on muutama tuhat. Täällä on tapana, että joka ilta klo 22 saa huutaa ulkona. Eli jos sattuu olemaan angstinen olo tai muuten vaan huvittaa, niin ei muuta kuin ikkuna auki ja antaa mennä. Ja ihmiset tosiaan huutaa. Perjantaina tämä tapahtui jostain kumman syystä pitkän kaavan mukaan – ehkä alkoholilla oli osuutensa asiassa. Mä en oo vielä huikkinut mitään, mutta luultavasti jossain vaiheessa tulee angsti-ilta ja sitten voin avata ikkunan.

Ostin pyörän. Siitä on kuva ja kuvaus tässä.

Hankittu: Pyörä, 500 kr.
Ikä: Varttunut ja elämää nähnyt

Ulkonäkö: Miellyttävä, retromainen ja tasaisesti kukkiva eli täynnä pieniä ruostepisaroita
Lamppu: Lähinnä imagopainoarvoa: ei toimi, mutta olla pitää
Sarvet: Isoimmat koskaan näkemäni
Penkki: Uudenkarhea, pehmeä
Polkimet: Heikoin lenkki jarrujen lisäksi. Jotenkin hataralta tuntuvat, molemmat.
Tunnusääni: Kolisee ajoittain, mutta ei niin että pitäisi hävetä

Arvosana: ***+

Tässä mun huone. Näkymä ikkunasta ei varsinainen unelma, sillä siellä on toinen talo ja niiden keittiöt just kohdallani.

Tässä toinen suunta, sama huone. Ja siinäpä se sitten olikin melkein koko komeudessaan. Neliöitä hulppeat 19.

Siirtymistä ja säätämistä

Viking Linen Katajanokan terminaalista lähtee Turun laivoihin tottuneen silmin loputtomalta vaikuttava laivaanmenoputki. Kunnon siirtymävaihe maan ja veden välillä – ilmassa. Otin tästä vaiheesta kaiken irti astumalla pahaa aavistamattomana ns. luikuhihnalle, joka oli ihan turkasen hidas. Ihmiset kävelivät viereisellä kaistalla hujauksessa ohitse. Mä päätin, etten kävele, kun kerran hihna tuli valittua. Siinä olikin sitten loistavasti aikaa jättää jäähyväisiä huiskuttamalla Artulle, joka seisoi alhaalla ja jossain vaiheessa lähti juoksemaan raitiovaunuun (en muuten meinannut uskoa, että 4T:ssä se T tarkoittaa Terminaalia). Oikea leffakohtaus. Ja haikeaakin oli.

Jaoin laivahytin venäläisen naisen kanssa, joka oli menossa katsomaan tytärtään Ruotsiin. Hän oli jotenkin äidillinen aamulla huikkiessaan mulle, että Maria, nyt kannattaisi varmaan jo herätä…

Ilta kului Paulo Coelhon Alkemistin kanssa, olin nimenomaan säästänyt Sannalta joululahjaksi saatua kirjaa tätä matkaa varten. Pidin kirjasta, vaikka siinä paikoin ladeltiinkin elämän suurina oivalluksina ns. itsestäänselvyyksiä, joihin on helppo yhtyä. Toisaalta, kuka tahansa ei osaisi pukea samojakaan ajatuksia sanoiksi Coelhon tavoin. Kirjan loppusivuilla kerrotaan kirjallisuusmaailman jakaantuneen kahteen leiriin kirjan ilmestyessä Pohjoismaissa 1995: ”Muutamat kriitikot kutsuivat kirjan sanomaa ”banaaliksi viisaudeksi” ja ”yksinkertaiseksi seikkailuksi”, kun taas toiset vertasivat teosta ”pieneen smaragdiin, joka valaisee ja näyttää ihmiskunnalle tietä sen pitkällä vaelluksella”.” Mä valitsen jotain näiden väliltä, mutta joka tapauksessa Alkemisti kannatti lukea.

Uppsalassa asukastoimistoa etsiessäni sahasin samaa katua edestakaisin, kun numerot olivat hukassa ja sekaisin. Kuljin erään ravintolan ikkunapöytien ja siinä samalla lounastajaihmisten ohitse useammin kuin kolme kertaa, se alkoi olla jo vähän säälittävää toimintaa.

Kotitaloon pääsin sisälle ja oikeaan kerrokseen, mutta en millään käytävään, jonka varrella mun huone on. Yritin avaimilla aika monta kertaa, samoin näppäilin saamaani koodia ja yritin tökkiä magneettikorttia erinäisiin rakosiin – laihoin tuloksin. Lopulta turhauduin ja jäin kamoineni istumaan rappusille ja odottamaan ihmistä. Ja ihminen tuli. Ja näytti, miten magneettikorttia käytetään.

Olen tavannut muutamia käytävämme asukkaita. Kivoilta vaikuttavat. Eräs tyttö muistuttaa naurultaan aivan Frendien Chandlerin entistä tyttöystävää Janicea… Kyllä, yhtä kamalalta kuulostaa, kertakaikkiaan. Koomisinta oli, että havaitsin tämän naurun ekana päivänä, kun hän katsoi Frendejä.

Opin taas kerran, että tilaisuuksiin pitää tarttua, silloin kun niitä kohdalle osuu. Tämä vanha opetus tuli kerrattua niinkin pienen asian kuin pyörän etsimisen yhteydessä. Eräässä liikkeessä oli käytetty pyörä, joka oli mielestäni hieman hintava, mutta toisaalta hyväkuntoinen. Tähän mennessä olin jo todennut, että tarjonta yleisesti on tällä hetkellä yllättävän heikkoa. Sanoin miettiväni vielä asiaa, ja tänään kun olin päättänyt ostaa sen pyörän, niin tieeeetysti se oli jo mennyt. Lukko mulla jo on, mutta sehän ei varsinaisesti paljoakaan lohduta. Yh. Olen nyt pääasiassa kävellyt kotiin ja kotoa. Keskustaan on matkaa noin 3 kilometriä, eli varmaan aika sama kuin Turussakin oli. Tänään loppui mp3-soittimestani patterit heti alkumatkasta, mikä oli lähes koko päivän jatkunutta paikasta toiseen kävelyä silmällä pitäen varsin ikävää. Selvisin kuitenkin urheasti ympäröivän yhteiskunnan ääniä kuunnellen.

Aloitus

Uuden vuoden, uuden kotipaikan ja uuden kannettavan koneeni kunniaksi askartelin blogin.
Tämä oli jo sinänsä jännittävää, puhumattakaan siitä, että nyt voin kirjoitella tänne. Ja laittaa kuvia. Ja tehdä top-listoja. Jipii.

Kevät Uppsalassa on nurkan takana. Perjantaina alkaa ensimmäinen kurssi, kansainvälistä vero-oikeutta på svenska. Syksy kun kului sihteerikkönä, niin nyt motivaationi opiskelua kohtaan on positiivisen odottava - niin pettävältä ja ohimenevältä kuin se kuulostaakin...
Toisaalta Laura Honkasalo on kirjoittanut, että "opiskelijoilla on aikaa vatvoa kaiken maailman asioita, istua kahvilla vaikka koko päivä". Koska tämä on jo Turussa huomattu todeksi, koska viime kesänä löysin kahvilat elämääni, ja koska suhteeni niihin on syksyn aikana syventynyt, toivon myös tähän jo harrastukseksi (ei toki voi kirjoittaa kesätyöhakemuksiin) muuttuneeseen toimintaan jäävän runsaasti aikaa. Ei nimittäin ole sama asia käväistä jossain pikaisesti tee-/kahvikupposella kuin istua siellä tuntikausia, lukea lehtiä ja kirjoja tai kirjoitella vaikka postikortteja (kukahan on viimeksi sellaisen multa saanut...) No, ehkä innostun taas. On muuten haastavaa etsiä Uppsalasta Blankon korvaava lorvailupaikka.

Tukholmassa on pakollista käydä Hötorgshallenissa syömässä pinaattihampurilainen. Anna on tämän opettanut, ja siitä pidän mielelläni kiinni - ja pyrin myös levittämään perinnettä. Muistaakseni ainakin Samuli niistä kerran haaveilikin Coldplay-keikkareissun jälkeen, jolloin myös käytiin samassa paikassa.

Löysin viime syksynä myös romaanit uudelleen. Näin pääsi käymään, sillä opiskeluasioita oli aika vähän ja kun töistä lähtiessä sai unohtaa työt, oli aikaa avata kirja. Yleensä siellä kahvilassa. Tässä ajatus Torgrim Eggenin kirjasta Sisustaja: "Kukaan ei voi, ellei halua heittäytyä ehdoin tahdoin hankalaksi, väittää että hyvinvointi ja mukavuus kärsivät, koska rullaverhoja on mahdotonta pitää kaksi kolmasosaa tai vain vähän yli puoliksi alhaalla." Niinpä. Kaikki on niin suhteellista.